Tarinaikkuna

Liikkumisen olosuhteet paranevat entisestään

Viime kesästä asti Kokemäen keskustakuvaa hallinnut rakennustyömaa alkaa näyttää valmistumisen merkkejä. Ennen ulkojäänä toimineen hiekka- ja asfalttipalstan päälle on tyhjästä noussut ihan liikuntahallin näköinen pytinki.

Hallin rakennuttaminen herätti joitakin aikoja sitten tiukkaa keskustelua sen ollessa pinnalla yhtaikaa kouluverkkouudistusten kanssa. Räväköitäkin vastustavia kannanottoja esitettiin, jotkut olivat hyvin perusteltuja, kun taas joissain meni puurot ja vellit pahasti sekaisin etenkin rahoituspolitiikan suhteen. Liikuntahallihan kustannetaan pitkälti valtion tämän kaltaisille hankkeille myöntämällä tukirahalla.

Oli miten oli, siinä se nyt seisoo, ja on kohta valmis käyttöönotettavaksikin. Itse pidän tätä, liian ylitsepursuavia sanoja vältellen, erinomaisena uutisena.

Liikuntahalli täydentää entisestään Kokemäen urheilupaikkojen sarjaa, joka on tämän kokoluokan kaupungille merkittävä. Pitkäjärven puitteet jäähalleineen, yleisurheilukenttineen ja muineen ovat jo vuosikymmeniä kelvanneet Suomen suurimmalle liikuntaleirille, ja Tulkkilaan neljä vuotta sitten valmistunut liikuntapuisto, etenkin sen keinonurmikenttä, toi laadukkaat olosuhteet myös keskustaan. Liikuntahalli tekee kovasta kaksikosta kolmikon. Taustatukea antavat muun muassa tennis- ja beachvolleykentät sekä kuntosalit. Kaikenlaista sitä on.

Minä olen tauolla seuratoiminnasta, mutta olen ehtinyt viettämään oman aikani niissä syksyisissä kokouksissa, joissa todetaan ulkoharjoittelukauden lähestyvän loppuaan ja ryhdytään neuvottelemaan talven salivuoroista. Ensin jaetaan vuorot seurojen kesken, sitten ne pääsevät jakamaan saaliinsa omille joukkueilleen. Harva lajilleen omistautunut aktiivi lähtee niistä palavereista varauksettoman tyytyväisinä.

En tiedä tarkkaan, millaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia seuroilla uuden hallin suhteen on, mutta uskon ja toivon sen parantavan merkittävästi niiden talviharjoittelumahdollisuuksia. Vaikka kaikki eivät olisikaan uuteen halliin änkeämässä, vapauttaa se aikoja myös vanhoilta parketeilta, kun valinnanvaraa on enemmän. Ja yhä harvemman täytyy mennä perjantaina iltakahdeksalta 20 lapsen kanssa koulukeskuksen alasaliin mänttäämään. 


Iloa ja haikeutta

Kesä! Niin ihana auringontäyteinen ajanjakso ilman velvoitteita ja huolta huomisesta? Ja pah, olen kasvanut aikuiseksi, ja jalkani ovat tiukasti maassa.

Kevät on ollut pakertamisen aikaa. Kiirettä työelämässä, kun kaikki pitäisi olla valmista ennen kuin suomi aloittaa kesäunensa juhannuksen jälkeen tai viimeistään heinäkuun alussa. Sitähän se monen aikuisen elämä on. Tuntuu vuosi vuodelta, että kesä jakaa aikaa kahtia huomattavasti enemmän kuin kalenterivuoden vaihtuminen.

Mutta sen lisäksi, että me aikuiset ”teemme kesää sisään”, kevät ja kesäloman aloitukseen valmistautuminen tuovat myös lasten arkeen jos jotakin ekstraa. Koulujen, päivähoitojen  ja kerhojen  kevätretkiä. Konsertteja, leirejä, päätösjuhlia… Ja siinä vaiheessa kun suvivirsi kajahtaa, moni vanhempi huokaisee helpotuksesta. Enää on jäljellä ne omat, ennen kesälomaa tehtävät ekstrat.

Meidän perheessä kulunut kevät on ollut äitimuistiin kiireisin. Harrastuksia on esikoisella sen verran paljon, että illat ja viikonloput on pyhitetty vähintään logistiikalle, melkein aina myös läsnäololle ja kannustamiselle. Musiikkiopiston leiri, erilaiset konsertit, pelikauden alku jalkapallossa ja yleisurheilukisojen starttaus tuovat säpinää arkipäiviin. Vaan olen silti äärimmäisen tyytyväinen. Lasten myötä myös omaan elämään tulee erilaista sisältöä, oivaltamista ja oppimista.

Ensimmäinen kouluvuosi on vihdoin takana. Päiviä kesäloman alkamiseen laskettiin heti toukokuun alusta, mutta kesäkuun lähestyessä ääni kellossa muuttui. Jokin tuttu ja turvallinen ajanjakso oli päättymässä. Ilo vaihtui suruksi ja luopumisentuskaksi. Eskarista asti tiiviisti yhteen kasvanut kaveriporukka oli murroksen edessä, kuten tuntuu olevan koko Kokemäki, tai ainakin koululaiset vanhempineen. Kahden koulun lopettaminen ja yhden ison oppilaitoksen perustaminen puhuttavat niin hyvässä kuin pahassa. Tulkkilaan saadaan uusi vastaremontoitu ja nykyaikainen koulurakennus, mutta entä Peipohja ja Korkeaoja. Kaksi koulua jää niine hyvineen.

Koska koulujen sulkeminen vaikuttaa lapseeni vain välillisesti luokkajakojen uusimisella ja väistötiloista uuteen kouluun siirtymisellä, en ota sen enempää kantaa kahden koulun ovien sulkemiselle ja niistä koituvalle mielipahalle. Toki muutokset ovat aina pelottavia, ja kun kyse on omasta lapsesta moni vanhempi pelkää, mitä uusi tuo tullessaan. Jos raha kasvaisi puissa, tuskin yksikään syrjäkylä olisi koskaan jäänyt koulutta, mutta jalostuksesta huolimatta kyseistä kasvia ei olla vielä löydetty.

Kaiken kevätkiireen, retkien ja juhlien lisäksi kevät toi mukanaan myös vanhempainillan. Nyt samassa tilassa istuivat kolmen koulun lasten vanhemmat ja kysymyksiä tuntui olevan enemmän kuin vastauksia. Luonnollisesti, onhan uusittava koulurakennus vielä pahasti työnalla ja moni muukin asia syksyä ajatellen vielä auki. En silti jaksa uskoa hetkeäkään, etteikö hommat toimisi kun sen aika tulee. Toki myönnän, että itsekin olin skeptinen vuosi sitten kun Tulkkilan koulu jäi kesäloman jälkeen remonttitauolleen, ja oman lapseni oli tarkoitus aloittaa varsinainen koulutaipaleensa ahtaissa väistötiloissa vaarallisen joen rannassa. Silti vanhempainilta herätteli myös miettimään meidän vanhempien roolia lastemme koulunkäynnissä. Ollako tukena ja tsempparina, vakaana kalliona pienen ihmisen rinnalla vai vaaliako eripuraa ja kantaa kaunaa koneistoa vastaan, jota kuitenkin opetamme lapsemme kunnioittamaan.

Päällimmäisenä vanhempainillasta jäikin mieleen koulurauha. Eikä tällä kertaa paljon puhutun kiusaamisen muodossa, vaan koulurauhasta meiltä vanhemmilta omille lapsillemme.  Kaksi koulua suljetaan, kolme koulua yhdistetään. Sille me kukaan emme enää voi yhtään mitään. Mutta lapsilla on oikeus positiiviseen koulusuhtautumiseen, ja sen takaaminen jää nyt vanhempien vastuulle. Katkeruus ja negatiivisuus nykyisiä järjestelyjä kohtaan kostautuu vain omille lapsillemme. Nyt on siis se aika, kun meidän vanhempien tulee purnauksen ja epäilyjen sijaan korostaa puheissamme kaikkia niitä hyviä puolia, jotka päätökset ja muutokset tuovat mukanaan. Ei pakata pieniä reppuja negatiivisella ajattelemisella, ei jatkuvalla kritisoinnilla ja epäilyksen varjolla.

Kesäloma alkoi meillä kyyneleet valuen. Ystävät, maailman paras opettaja ja kaikki tuttu ja turvallinen jäi taakse. Loma ei enää ollutkaan niin hohdokasta ja ihanaa, miltä se kuulosti kuukausi sitten. Kesäloman ihanuus on kuitenkin löytynyt ja uutta kouluvuottakin odotetaan jo innolla. Uusi koulu, uudet luokkakaverit ja koko koulullinen vanhoja ystäviä tavataan taas elokuussa. Mikä parasta, ensi syksynä kavereita on kahden koulullisen verran enemmän!


Good times

Kirjoittaessani tätä on toukokuun toisen viikon alussa vallinnut kesäsää vaihtunut pilviin ja sateeseen. Voisi jopa sanoa että juuri sopivasti, sillä viiden tunnin päästä kutsuu kasarmi ja viidentoista metsäleiri. Seuraavat lomat koittavat kolmen viikon päästä, koulujen päättäjäisviikonloppuna.

Tänä vuonna päättäjäiset merkitsevät itselleni vähiin käyviä armeija-aamuja. Vuosi sitten oli elämä erilaista, tuolloin sovittelin muiden kevään 2015 ylioppineiden kanssa valkoista lakkia päähäni. Ilokseni sain tehdä sen kahden kilometrin päässä kotoa, oman kaupungin lukion juhlassa.

Pienistä lukioista puhutaan paljon. Niitä puolustetaan. Vastavoimana, puolustautumisen kohteena, nähdään suurlukiot, kolossaaliset, satojen tai tuhansien opiskelijoiden laitokset, joista löytyy luovan kirjoittamisen kurssi latinaksi, muttei sitä yhteisöllisyyttä kuin meiltä täältä maalta.

Yhteisöllisyys. Sana on pienten lukioiden puolestapuhujille sitä mitä sisäteräsyöttö on jalkapalloilijalle, perusvarma mutta aina toimiva ase.

Itse en ota puolia debatissa joka ei oikeastaan edes ole debatti, vaan suunnilleen samanmittainen listaus heikkouksia ja vahvuuksia, jotka erottavat erikokoiset oppilaitokset toisistaan. Totean vaan, että minulla oli lukiossa kivaa. Tämän sanon myös tuntemilleni vielä-peruskoululaisille, jotka suunnittelevat varaslähtöä maailmalle, jonnekin parempaan.

Yhteisöllisyys ansaitsee kuitenkin pienen analyysin. Mitä se pitää sisällään toimiakseen kiihkeänä perusteena olla lakkauttamatta kaikkia Euroopan kouluja ja keskittämättä kaikkea opetusta Aasiaan, jossa koulutuksen pyörittäminen saataisiin varmasti niin tehokkaaksi, etteivät edes aamuiset koulukyyditykset tuntuisi kenenkään kukkarossa?

Kaipa se merkitsee, ei enempää eikä vähempää kuin, ihmisiä. Lukio itsessään ei ole muuta kuin laitos johon mennään kun ei tiedetä mitä elämältä halutaan, mutta kun sen seinien sisään lyödään kerrallaan kolme ikäluokallista opiskelijoita tuota kysymystä pohtimaan, syntyy jotain muuta.

Kokemäen lukio oli – ja on – juuri sen kokoinen, että uskon pystyväni kasvojen perusteella nimeämään jokaisen siellä kanssani samaan aikaan opiskelleen, alkaen niistä abeista, joita katselin ylöspäin alkajana päättyen niihin alkajiin joita katselin alaspäin abina. Ja kun näihin kasvoihin myöhemmin törmää, voivat ne herättää henkiin muistoja, jotka tekivät juuri omasta lukioajasta hienon. Korttirinki aulassa, henkevä keskustelu luokassa, huulipunaan tahriutunut Tommy Hilfiger penkkareissa, peitelty jännitys Wanhojen tansseissa ja väittelykilpailussa. Kymmenien eurojen velat kahvioon. 12-0 turpaan lukioiden välisessä jalkapalloturnauksessa. Yhtaikainen ilo ja suru kun se kolmen vuoden kuluttua päättyi.

 


Liikutaan luonnossa!

Olen aina pitänyt luonnossa liikkumisesta. Siitä, että voi vain kävellä puiden keskellä ja tiputtaa hetkeksi arkiset ajatuksensa ihmeellisen maailman ihailuun ja tarkkailemiseen. Lapsia moinen ajanviete kiinnostaa tasan tiettyyn pisteeseen saakka, koska lapsi tarvitsee konkreettisempaa tekemistä ja näkemistä.  Kotimme lähellä sijaitsee kiva pieni metsäpolku, jonka kävelemisestä perheen kesken on tullut tapa. Silti sen pikkuisen puolituntisen aikana (joka edetään kolmivuotiaan kävelytahdissa) matka pitää jakaa pienempiin etappeihin; ”kohta on alamäki”, ”jaksa vielä hetki, kohta päästään katsomaan, onko hevoset ulkoilemassa”.

Ulkona leikkiminen on lapsella verissä, mutta nimenomaan ulkoilu perheen kesken vaatii pientä esivalmistelua. Niinpä olenkin ihan konkreettisesti miettinyt lisää ulkoharrastuksia, joihin koko perhe voisi helposti uppoutua. Erilaisia pelejä voi toki pelata ihan omassakin pihassa, ja fillarilla pääsee taittamaan vähän pidempää matkaa. Halusin silti löytää jotakin uutta, tai ainakin meille uutta, ja niinpä vein lapset tutustumaan frisbeegolfiin. Kokemäeltä löytyy tarkoitukseen parikin rataa, toinen keskustasta tekonurmikentän ja leikkipuiston ympäriltä, ja toinen Pitkäjärven ulkoilumaastosta. Koska mielin nimenomaan sinne metsäpoluille, valitsin jälkimmäisen vaihtoehdoista.

Frisbeegolf on sen verran uusi juttu, että lajiin tutustuminen, tai oikeastaan edes siitä kiinnostuminen, on jäänyt niin sanottujen ruuhkavuosien jalkoihin. Voin kuvitella, että silloin parikymppisenä tämä olisi ollut kaveriporukalla hittijuttu, mutta kuten niin moni muukin uusi trendi, on tämäkin jäänyt vain ottamatta haltuun.

 

Kokemäellä toimiva Friba-Tikat -yhdistys järjestää kuitenkin niin frisbeegolfin viikkokisoja, kuin ihan lajiin tutustuttamista, joten käytimme tilaisuuden hyväksi, ja astuimme lasten kanssa pehmeälle metsäpolulle. Sopivasti ulkoilua ja tekemistä, eikä tosiaankaan haittaa, vaikka kierroksen tekeekin vähän vähemmän tavoitteellisesti.

Tähän ajanvietteeseen voi hyvin yhdistää, vaikka pienen eväsretken, tai kierroksen jälkeen palkita lapset (toisin sanoen itsensä) jäätelöllä. Tosin vielä ei ollut terassi ja jätskikioski auki, joten me jatkoimme golfradalta leikkipuistoon järven rannalle. Ihan mukavaa vaihtelua sekin, kun hiekkalaatikon reunalta voi ihastella peilityyntä järvenpintaa.

Frisbeegolfradan lisäksi Pitkäjärven vapaa-ajankeskuksesta löytyy golfhalli, jäähalli, uimaranta, ulkoilureitit, urheilu-, jalkapallo-, tennis- ja pesäpallokentät, sekä aika paljon kaikkea muuta. Kokemäellä Pitkäjärvi, ja sen ympäristö, ovat aktiivisessa käytössä, ja kesällä keskustasta järvelle johtavalla kevyenliikenteenväylällä näkee tauotta niin pyöräilijöitä kuin rullaluistelijoitakin.

 

Me onnistuimme kuitenkin löytämään yksinkertaisen ja edullisen ajanvietteen luonnosta. Kenties mustikkametsäänkin saa peremmin kavereita, kun reppuun heittää lapsille pari värikästä kiekkoa – ja ne eväät!


Taukopaikka

Pari viikkoa sitten kirosin rooliani tämän sivuston sisällöntuottajana. Olin väsännyt ensimmäisen Kokemäkeä kotikaupunkina käsittelevän kirjoitukseni, ja yritin huonolla menestyksellä löytää siitä jotain hyvää sanottavaa. Juttu meni jotakuinkin näin:

Täällä on mukavia ihmisiä. Täällä on yhteisöllistä. Täällä on hyvät kulkuyhteydet. Täällä on kivaa.

Lukiessani tajusin, etten ollut kirjoittanut Kokemäestä, vaan Suomen jokaisesta kaupungista. Ilmeetön adjektiivilista kertoi kaiken muttei mitään.

Pyysin lisäaikaa ja etsin uuden lähestymistavan. Tajusin, ettei tarkoitus ole kertoa, miksi tämä kaupunki on merkittävä, vaan miksi se on minulle merkittävä. Siinä on vissi ero. Kaupungista ei tule kotikaupunkia muutoin kuin pienten, kokemuksiin pohjautuvien yksityiskohtien kautta. Tässä sellainen.

Ala-asteikäisenä vaikutuin Rocky-elokuvista. Olin kipeänä poissa koulusta, ja sattuman kautta löysin koko sarjan digiboksin uumenista. Katsoin ne miltei putkeen, silmät hehkuen. Paras oli kohtaus, jossa ihailijoiden seuraama Rocky päättää lenkkinsä loikkimalla Philadelphian taidemuseon portaat ylös.

Parannuin pikavauhtia. Oli päästävä itsekin juoksemaan, ja mikä tärkeintä, Kokemäeltä oli löydettävä samanlaiset raput.

Kirkon kulmalta, Tulkkilan koulun parkkipaikan takaa ne löytyivät. Pikkupojan mielikuvituksella, Gonna Fly Now:ta hyräillen niiden juokseminen sai tuntemaan itsensä suureksi. ”Huipulla” oman elämänsä Rocky teki muutaman varjonyrkkeilyliikkeen varmistettuaan ensin, ettei kukaan näe. Ja toisti saman monena iltana.

Nykyään lenkkarit menevät jalkaan harvemmin, mutta vanhasta tottumuksesta reitti vie edelleen samalle seudulle. Pienikin rutiini tuo kotoisan olon. Tutut portaat ovat hyvä paikka pitää tauko ja katsella sillalle päin. Tai hyvä tekosyy pysähtyä, kun kunto loppuu. 


Tunnelmointia

 Joskus kuva ei vaadi sanoja kertoakseen tarinaa...

 päästäessäsi mielikuvituksesi valloilleen, voit luoda tarinan itse.
 


Muistoja talvesta

Kevät tuntuu olevan jo pitkällä, vaikka vielä hetki sitten lumi peitti maan.

Joskus niin pimeän talven keskelle valkoinen lumihanki tuo valoa...

... ja jäiset yksityiskohdat kauneutta.

Vaikka pitkinä iltoina tuntuu, ettei talvi hellitä koskaan...

... niin joka kevät sulattaa aurinko jääpeitteen ja herättää luonnon uuteen aamuun.


Kevät saapui Kokemäelle

Keväällä, kun luonto heräilee ja elämä alkaa ikään kuin uudelleen, on luontevaa aloittaa myös uusia asioita. Tämä kevät tuo tullessaan Koti Kokemäellä –sivuston, jonka kautta on mahdollisuus kurkistaa myös ihan tavalliseen arkeen kotikunnassani.

Koska itse muutin Kokemäelle pian esikoisemme syntymän jälkeen, olen aina katsonut nykyistä kotikuntaani lapsiperheen näkökulmasta.

Tällä sivulla toivon voivani kertoa ihan tavallisesta lapsiperheen arjesta Kokemäellä: Kuinka koulunkäynti ja päivähoitoasiat järjestyvät, mistä löytyy tekemistä, ystäviä ja harrastuksia. Toki unohtamatta sitä ihan tavallista asumista ja elämistä.

Päivien pidentyessä ja ilmojen lämmetessä mielessä on tietenkin jo kesä ja kesälomat. Puutarhatyöt ja fillarilenkit houkuttelevat nauttimaan ulkoilmasta, ja lasten harrastukset alkavat painottua nekin ulos. Elämme siis ehdottomasti vuoden parasta aikaa!

 

Hyppää kyytiin ja seuraa kokemäkeläistä eloa ja oloa.